Tavoitekeskustelu peilikuvan kanssa

Vuosi on ollut melkoista sopeutumista ja sopeuttamista. Hankalaa on varmasti ollut monelle niin henkilötasolla kuin yritystasollakin, eikä helpotusta ole näköpiirissä pikemmin mahdollisesti päinvastoin. Omalla kohdalla vuosi on ammatillisesti ollut yksi vaikeimmista. Ehkä tästä kirjoituksesta on iloa jollekin edes joltain osin samoissa vesissä kahlanneelle!

Kuten osa tietääkin, olen yli 10 vuotta myynyt omaa vapaa-aikaani globaalille IT-firmalle ja ollut auttamassa energiayhtiöitä heidän digitalisoidessa liiketoimintojaan. Myyntiroolissa myyntipaine on kova ja annetut tavoitteet lukuja, joita on yksilön vaikea ymmärtää. Kun valmiiksi haastavaan ympäristöön lisätään pari muuttujaa: ensin talvella olin kahden kuukauden mittaisella sairaslomalla ja sen jatkoksi tärähti maailmoja ravisteleva pandemia. Muotoillaan nyt niin, ettei tilanne ainakaan muuttunut helpommaksi. Motivaatio oli koetuksella.

---

En halua ruotia asiaa enempää, mutta oltuani kymmenen vuotta saman firman palveluksessa, korona-pandemia nosti esiin tarjottimella aika läjän epämieluisia hiukan ehkä piilossa olleita asioita. Lisäksi kun poistettiin yrityksen isoin hymyilyttävä voimavara eli mahtavat kollegat – tai oikeammin mahdollisuus käytäväkeskusteluihin, lounaisiin yms. heidän kanssaan, niin työstä ei yhtäkkiä enää pitänytkään samalla tavalla kuin ennen. Tärkein havainto oli, ettei työntekeminen enää ollut energisoivaa ja inspiroivaa, vaan lähinnä kulutti ja ketutti.

Pääsin sairasteluiltani – silloin ei vielä tiedetty mutta myös koronalta – täpärästi talvella kuitenkin perinteisesti laskettelemaan viikoksi Alpeille. Näillä reissuilla on aina vaihdettu useiden kilometrien hissimatkoilla sekä afteski-oluiden äärellä myös työkuulumisia. Laskettelureissulta jäi mieleen kuinka hyvien ystävieni kuulleen itse totesin, etten pidä enää itsestäni; olen mielestäni pohjimmiltani iloinen ja asioista positiivisesti ajatteleva hahmo, mutta se oli nyt hukkunut ja tilalle oli tullut turhautunut, kyyninen ja työympäristöönsä väsynyt ihminen. Olin pistänyt merkille, että tämä näkyi myös vapaa-ajan käyttäytymisessä. Tämä oli melko surullinen keskustelu muuten niin mahtavan puuterilumen pöllytyksen tuoksinassa.

Kesällä matkasimme melko hiljaisessa autossa takaisin Puumalan Siltakemmakoilta. Välillä hiljaisuuden katkaisi hyvin opittu savolainen small talk, kun joku muisti sanoa "kyyyyllä" ja toinen vastasi hetken viiveellä "kyllä kyllä". Hetki puhuttiin kuitenkin asiaakin, kun hyvä ystäväni ja jo edellä mainitulla laskettelureissullakin mukana ollut Jusbe heräsi miettimään: "Mikko, tiedätkö... sä olet aina aikaisempina vuosina puhunut sun duunista tosi positiivisesti." Se kolahti. Mikään ei tuntunut menneen talven jälkeen parempaan suuntaan, päinvastoin. Kuten eräs arvostamani presidentti totesi aikanaan tähänkin osuvasti: "tarttis tehrä jotain".

---

Nyt on ollut aikaa miettiä ja palataan siihen kohta. Yksi havainto on ollut, että olisi varmasti syytä pysähtyä ja pitää vähintään kerran puolessa vuodessa tavoitekeskustelu vaikkapa puolison kanssa, tai minun tapauksessa oman peilikuvan kanssa. Olisi hyvä kysyä itseltä rehellisesti, viihdytkö?! Mitä kaipaat? Mihin olet tyytyväinen? Ja mietittävä mitä toimenpiteitä saadut rehelliset vastaukset tarvitsevat. Työnteko vie työiässä noin kolmanneksen ajastani, joten minusta se on silloin syytä käyttää niin että siitä saa energiaa ja hyvän mielen eikä toisinpäin.

On toki todettava, että omaan turhautumiseenkin löytyy ihan varmasti syitä molemmin puolin, myös sieltä peilikuvasta. Omaa tekemistään voi kuitenkin aina kehittää ja aina on keskityttävä vain asioihin, joihin voi itse vaikuttaa. Rakas pikkusiskoni tuumaa usein, että tyytyväisyys tappaa kehittymisen. Siinä on vinha perä ja todettakoon itsekriittisesti, että olen ehkä vajonnut liiaksi röhnöttämään omalle mukavuusalueelle.

Palataan ajankäyttöön. Mainitsin, että nyt on ollut aikaa miettiä. YT:t tulivat ja ratkaisivat tilanteen puolestani. Osana firman tehostamistoimia minut irtisanottiin viime viikolla ja työvelvoite päättyi käytännössä heti. Päätös tuli annettuna, mikä ei koskaan ole toivottu tilanne, mutta toisaalta omaksikin yllätykseni päällimmäinen tunne tiedon tullessa oli helpotus. On vaikea arvailla kuinka pitkään olisi mennyt, että olisi itse saanut tehtyä vaikean päätöksen siirtyä muihin tehtäviin. Nyt jälkikäteen vain tuntuu, että itse tämä tilanne olisi pitänyt tunnistaa jo aiemmin ja päätös synnyttää itse. Mutta nyt päätös tehtiin minun puolesta ja hyvä niin. Manu osasi osuvasti lausua tähän ja tulevaankin: "Yleensä elämässä on viisasta luottaa siihen, että kaikki menee hyvin. Yleensä se kannattaa siinäkin tapauksessa, ettei siihen edes uskoisi. Sillä usein on käynyt niin, että uhkakuvat alkavat toteutua juuri sen takia, että niihin varaudutaan."

Pitkään kestäneen työsuhteen irtisanomisaika, lomakertymät ja bonukset yhdessä antavat poikkeuksellisen hyvän mahdollisuuden miettiä, mitä haluan oikeasti isona tehdä. Kuten samaisella ennen mainitulla laskettelureissulla mukana menossa ollut ystäväni juuri totesi, "sekin lienee ihan fiksua" :D

Vaikka olen ehkä vajonnut mukavuusalueelle, toisaalta myös ambitiotaso on kohonnut. Haluaisin työn, jossa voin aidosti vaikuttaa enemmän asioihin. Miettiessä uutta pyörivät mielessä yrittäjyys, energiateollisuuden puolelle siirtyminen tai jopa alanvaihto. Kuitenkin juuri nyt päällimmäisenä mielessä on hengähtäminen ja puhtaan pöydän strategia. Se sitten, että montako viikkoa ylipäätään maltan olla oloneuvoksena onkin hyvä kysymys! :) Toivottavasti samassa tilanteessa oleville tai miksei muillekin oli iloa tästä kirjoituksesta ja olisin taas saanut edes jonkin ajatuksen heräämään! Jos et jo hoksannutkin, niin kiinnostavia työtarjouksia otetaan innolla vastaan!

Tsekkaa myös kuvagalleria, nyt lähden metsästämään uusia freimejä sille osastolle. Ciao!