Kysymys ei ole teknologiasta, vaan asioihin suhtautumisesta

Suomi on insinöörimaa ja minä varmaankin Suomessa aika epä-dippainssimäinen energiatekniikan DI. Ehkä siksi olenkin pistänyt merkille, että keskitymme kansakuntana, politiikkaa myöten teknologiaan eikä siihen miten asioita ajattelemme ja miten kenties pitäisi ajatella – tämänhän loppujen lopuksi kai pitäisi olla vaikuttimena, kun päätetään uudenlaisista ohjauskeinoista, politiikasta?

---

Mielestäni mainio esimerkki niin ajattelutapamme hölmöydestä kuin luonnonvaroja tuhlailevasta elämäntavastammekin on liikkuminen. Liikenteen sähköistämistähän on alettu pitämään vastauksena liikenteen päästöjen vähentämistarpeeseen. Miljoonakaupungeissa tämä varmasti pitääkin paikallisesti paikkaansa. Mietitäänpä kuitenkin, mistä päästöjä isossa kuvassa tulee. Henkilöautoliikenne on Suomessa yksi merkittävimpiä päästöjen aiheuttajia lämmityksen ja teollisuuden ohella. Suomessa henkilöautoilla kuljetuista matkoista noin puolet on alle 5 km ja vajaa kolmannes alle 3 km pituisia. Niin polttomoottori- kuin sähköautotkin kuluttavat energiaa ja aiheuttavat siten päästöjä eniten juuri lyhyillä matkoilla. Eivätkö kaikki alle 5 km pituiset matkat olisi lisäksi järkevin suhauttaa fillarilla tai jopa jalan?! Ainakin päästöistä saataisiin höylättyä näin kuin huomamattamme iso siivu pois, ehkä jopa hallituksen tavoittelema määrä kerta heitolla, ja siinä sivussa myös kansanterveys kohenisi.

Entä kuinka puhtaalla omalla tunnolla voidaan puhua päästöttömyydestä tai CO2 -neutraalista toiminnasta, kun absoluuttisesti tarkasteltuna biopolttoaineista huolimatta voimalan putkesta tupruaa savua, tai auton pakoputkesta pakokaasuja? Sähköautojenkin elinkaaripäästöt ovat kaukana tilanteesta, jossa kehtaisin asetella päähäni sädekehää ilmastoteon nimissä. Kuitenkin nykyiset ohjauskeinot ohjaavat siihen suuntaan, että hyvän oman tunnon voi ostaa. Tästä yleisesti käytetty termi on kompensointi. Erilaisista keinoista kompensoida prosessien hankalimmin vähennettävissä olevia päästöjä annetaan poliittisesti tietynlainen hyväksyntä ja on sovittu, että yritys voi sanoa olevansa hiilineutraali, kun erilaisin laskelmin saadaan osoitettua, että päästöjä syntyy enintään sama määrä kuin niitä jonnekin toisaalle saadaan jemmattua tai ainakin osoitettua näin laskelmallisesti.

Kompensointi ja muut poliittisesti sovitut menetelmät eivät tietenkään ole absoluuttisen paha asia, vaan ehkä ihmismielen hitaassa muutosprosessissa ensimmäinen askel oikeaan suuntaan. 2000-luvun alussa puheissa olleet energiatehokkuustoimenpiteet ovat pitkälle jääneet yhä piippuun – mikä onkin tässä yhteydessä oiva metafora. Kiertotalousajattelu tehostaa hukkavirtojen hyötykäyttöä ja koko elinkaaren huomioimista suunnittelussa. Meillä ei yksinkertaisesti olisi enää varaa käyttää tuhlaillen energiaa ja materiaaleja, ei taloudellisesta eikä maapallon kestävyyden vinkkeleistä. Resurssitarpeen arvioinnissa pitäisi lähtökohtaisesti aivan aluksi miettiä tarvitaanko ylipäätään mitä ollaan hankkimassa. Mikäli tarvitaan, sittenkin tulisi ensin hyödyntää kierrätettyä, erilaisia sivuvirtoja ja hukkatuotteita. Vasta sitten siirtyä käyttämään arvokkaita raaka-aineita. Siinä mielessä juuri energiatehokkuuteen ja kiertotalouteen panostaminen olisivat siis täten ne ykkösjutut. Ne johtavat resurssien tarpeen pienentämiseen, ja siihen pitäisi pyrkiä. Esimerkiksi liikkumiseen uusien sähköisten muotojen kuten potkulautojen ja -polkupyörien esitteleminen edustaa aivan päinvastaista tekemistä.

---

Asia ei tietenkään ole yksinkertainen; järjestelmän kannalta fiksuja päätöksiä voi esimerkiksi olla synteettisten polttoaineiden käyttö, jolloin tulevaisuudessa uusiutuvilla tuotettua mahdollista ylijäämäsähköä voidaan muuntaa monissa eri käyttötapauksissa kätevästi hyödynnettävään muotoon teknistaloudellisti järkevästi. Siltikin energiankäytön ja muiden resurssien käytön vähentämiseen pitäisi keskittyä ensisijaisesti, koska muutoinhan tämmöistä "ylijäämäsähkön" käsitettäkään ei edes koskaan oikeasti tule, kun "ainahan sille ilmaiselle (sähkölle) jotain perkeleen tärkeää/järkevää käyttöä keksitään" tällä nykysuhtautumisella, kuten energia-alalla työskentelvä kaverini asian muotoili.

Ihmismieli vain ei tunnu olevan valmis vähentämään resurssienkäyttöään, tyytyä johonkin tasoon. Kuten edellä todettu, suomalaisten automatkoista puolet on alle 5km mittaisia – matkoja, jotka olisivat päästöjen, mielekkyyden, kansanterveyden, maalaisjärjen ja minkä tahansa muun järkevän mittarin kannalta viisainta tehdä jalan tai polkupyörällä. Siitä huolimatta puhutaan kaiken sähköistämisestä ja se onkin ehkä näkyvimmin toteutunut juuri kaupunkiliikkumisessa, kun akkuteknologia on valjastettu paitsi autoihin, myös sähköpyöriin, -potkulautoihin ja muihin uusiin tapoihin liikkua. Tämä vie itse asiassa ojasta allikkoon: kulutus ja luonnonvarojen käyttö vain kasvaa, kun kaiken kukkuraksi näiden uusien liikkumismuotojen pariin siirtyy luultavimmin enemmän julkista liikennettä aiemmin käyttäneitä kuin yksityisautoilijoita. Koska ajatustavat ja suhtautuminen, eli ihmiset, muuttuvat hitaasti – ei vuosissa vaan jopa sukupolvien aikana – tarvitaan viisaasti valittuja, ohjaavia, tai jopa pakottavia keinoja!

Oikeaan suuntaan yhteiskuntaa vievä regulaatio, verotus, kannustimet jne. tarvitsevat puolestaan oikeanlaiset ja oikeudenmukaiset mittarit. Päätösten pitäisi perustua hyvään kokonaiskuvan ymmärtämiseen ja sen tulevaisuuden näkymiin, niihin oikeidenmukaisiin mittareihin, sekä toisaalta objektiiviseen, läpinäkyvään ja todennettuun dataan.

Uskon, että tähän kaikkeen on vielä tuskaisen pitkä matka, etenkin tämän kirjoitukseni lopun tärkeyden sisäistämisen osalta. En ole kansantaloustieteilijä, kuten alussa ehkä jo tuli selväksi, mutta tämä ajatuksenjuoksu liittynee osaltaan jo kaiketi siihenkin fundamenttiin kysymykseen, että onko kansantalouden ylipäätään toimiakseen kasvettava? Onko kaiken kaikkiaan tarvetta ylipäätään saada jatkuvasti lisää, kaikkea? Pistää miettimään.

Olen puhunut.